keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Polku vei

Matkani polkua pitkin jatkui, kulkiessani uutta polkua tunnen itseni yhtä uteliaaksi kuin lapsi. Mihin polku vie? Viekö se selkeään määränpäähän vai loppuuko salamyhkäisesti kesken?

Polku tuntui kosteassa painaumassa häviävän korkeiden horsmien sekaan, välissä kukki köynnöstävä elämänlanka. Kurkistelin oksien lomasta, minne reitti minut vie.
















Polku seurasi nyt jokivartta ihan joen reunassa, piti tarkkailla mihin astui ettei liukastuisi jokeen. Savisella polulla näkyi pieniä kavionjälkiä, metsäkauriin luultavasti. Mukava tunne seurailla kauriinpolkua.

Ja sitten kävi niin kuin joskus käy. Polku tuntui päättyvän tiheään ryteikköön. Mutta en lannistunut, halusin vielä tutkia, mitä on joen mutkan takana. Rämmin ja kahlasin, väistelin oksia ja risuja, hengästyin. Joskus olen sinnikäs enkä luovuta ja se kannatti nytkin. Yhtäkkiä silmien eteen avautui kuin pienenpieni poukama alhaalla jokirannassa.










Poukaman pohja oli hiekkaa ja jokiuoma kuvan  kohdalla  vain metrin leveä, molemmilla rannoilla oli kaatuneita isoja ja pieniä puita. Hiekkapoukama kuitenkin houkutti laskeutumaan rantaan tutkimaan sitä ja istahtamaan evästauolle. Kuumakin oli, ei muuta kuin vaatteet pois ja viilentymään jokeen. Vettä oli sen verran, että sain kastauduttua kunnolla.  Onneksi liikuskelen paikoissa, joihin kukaan muu ei eksy.















Rantahietikossa kasvoi kukkivia kasveja, joita en edes tunne. Ja linnut lauloivat. Alkumatkan olin kummastellut hiljaista metsää, muttä tänne poukamaan tuntuivat metsän kaikki linnut kerääntyneen.
















Pidin kunnon tauon ja nautin olostani. Ennen pitkää täytyi lähteä paluumatkalle, rentona ja levänneenä. Olin rehkinyt, mutta silti ladannut akkuni.

Tunsin itseni  rennoksi kuin  se loppumatkan hoikka kettupoika, joka käveli kaikessa rauhassa ja ilman kiireen häivääkään poispäin minusta polulla. Jostakin se  ilmestyi polulle eteeni, asteli tyynesti poispäin, nosti koipeaan arvokkaasti  ja tassutteli hiljakseen mäenrinteen taakse  vilkaisemattakaan minuun päin. Kuin olisi viestinyt, että tietää minun olevan vaaraton ja sallivan minun olla reviirillään hetken.






8 kommenttia:

  1. Kohtaus kuin toisesta maailmasta... kaunista!

    VastaaPoista
  2. Sussi, kiitos...=) Todella tuntui, että vaikka olin niin lähellä olin hyvin kaukana.

    VastaaPoista
  3. Olet taas rämpinyt :) Juurakot purossa on kuin kaksi ketunpäätä.
    Alempi vaaleanpunainen kukka on vesitatar.

    VastaaPoista
  4. Seita, näin pääsi käymään...=) Retken rämpimisen ja rehkimisen jälkeen voi hyvällä omallatunnolla loikoilla vaikka sohvalla... Tatarta epäilinkin, mutten ollut varma.

    Pekka, niin se oli. Hetken sain olla osana sitä.

    VastaaPoista
  5. Mikä hieno "seikkailu" metsän uumeniin. Tuollaisesta minäkin tykkäisin tosi paljon!

    VastaaPoista
  6. Seikkailuja toisensa perään. Olet aika vesipeto, sen kyllä huomaa =)

    Olin viikonloppuna kurssilla ja näin ja koin miten hienoja me ihmiset aina vaan olemme. Kun olemme läsnä, näemme kaikki mahdollisuudet, sukellamme tuonne metsään ja jatkamme matkaa vaikka ryteikköä tulee tielle. Aina löydämme uutta ihmeteltävää ja saamme kokea vaikka mitä ihmeellistä ja kaunista.

    Oikein ihanaa seikkailumieltä sinulle =)

    VastaaPoista
  7. Kiitos Mayo...=) Seikkailu voi olla ihan lähellä...

    Birgitta, tykkään uimisesta ja uin luonnonvesissä läpi vuoden...=)

    Hieno ja oivalluksia tuova kurssi sinulla ollut. Noin se juuri on, niin metsässä kuin elämässäkin. Kiitos, kaunista syksyä sinullekin!

    VastaaPoista

Mielenkiinnolla luen ajatuksiasi, kiitos!