sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Salmen ulkoilualueella

Näkymiä Vihdissä olevalta Salmen ulkoilualueelta. Aamu oli niin kirpeän kaunis, että varhainen nousu ja pitkähkö ajomatka eivät tuntuneet missään. Alue on jo tuttu ja kuljinkin alueen reittejä  oman sunnnitelmani mukaan.


































Alkumatka hiekkatietä pitkin herätteli syysaamuun loistavassa valon hohteessa. Joutsenet ääntelivät Salmijärvellä muuttoa valmistellen. Pyyt kuusikossa viheltelivät ja liito-oravat pysyivät koloissaan piilossa. Minä nousin reittiä  metsän siimekseen ja annoin metsän tunnelman tulla iholle. Kahvittelupaikkaan oli vielä hetken matkaa.


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Onnellinen sunnuntaiaamu

Tutkin uutta, kapeaa  polkua ja sitä  reunustavat märät kasvit kastelivat lahkeet, kengät ja sukatkin läpimäräksi. Se ei kuitenkaan himmentänyt hyvää oloa. Kävellessäni hiljaa usvaisella pellolla tunsin yhtäkkiä pakahduttavaa onnen tunnetta. Mihinkään ei sattunut eikä koskenut, olin nukkunut hyvin ja tunsin suurta iloa löytäessäni uuden reitin. Siinä hetkessä oli kaikki hyvin ja hymyilin itsekseni leveämmin kuin aikoihin.








































Kaikki eivät pidä syksystä, mutta minä olen alkanut nähdä siinä yhä enemmän kauneutta. Se on jollain lailla haikeaa kauneutta, kun linnutkin alkavat kerääntyä sähkölinjoille istuskelemaan. Syksyn sumut ja usvat ovat mieleeni, ne luovat maisemasta salaperäisen, ihanan hiljaisen ja mystisen. Tuntuu, kuin itsekin olisi hetken osa jotain taianomaista.

















Hyvä oloni saattoi näkyä ulospäin, kaikki vastaantulijat tervehtivät tai alkoivat jutella katsoessani heitä silmiin kohdatessamme. Siitä tuli hyvä mieli minulle, ehkä heillekin.








Mystisen ihanaa syksyä sinulle, tässäkin ajassa on lumoa, jos annat sille mahdollisuuden.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Syksyä

Syksyinen peltomaisema on kaunis. Aamulla  usva viipyili pellon reunassa.
































Askeleet veivät tuttuun jokirantaan.


















Leppoisaa päivän jatkoa.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Usva odotti minua

Pitkästä pitkästä aikaa jaksoin luontoretkelle ja että se teki hyvää.

















Nukuin käsittämättömän pitkään, kahdeksaan, mutta ihme ja kumma, usva odotti minua joella. Kivun herkeäminen on valtava helpotus ja silmäni aistivat taas terävästi luonnon kauneuden, mutta kipuilu on aiheuttanut voimien menetystä ja suurta  uupumusta.






















Taidokkaat seitit ihastuttivat. Välillä olen tuntenut itsekin jääneeni kiinni seittiin, kauniiseen mutta epämääräiseen  kuin pilvilinna. Tänään ravistin itseni siitä irti, vaikeaa ja surullistakin, mutta tiedän sen olleen oikea ratkaisu.


















Miten päivään voi  mahtua niin paljon ja monenlaista. Hyvää ja kaunista, surua ja kyyneliä ja huojentuneen varovaista uskoa tulevaan. Muun muassa.

Rentouttavaa viikonlopun jatkoa, nautitaan pienistäkin  hetkistä.

torstai 12. syyskuuta 2013

Utuisin silmin









Syvä uni piti sylissään pitkään, vaikka aioin nousta ennen aurinkoa kuvaamaan. Kivun vierailut veivät  veronsa ja keho tahtoi levätä. Ja mielikin.

Sydämeen jäi kuitenkin jälleen seesteistä rauhaa. Hirsiseinien suoma turvallinen lepo. Keskiyön uskomaton tähtitaivas. Yksinäisen korpin lento lammen yli ja riipaiseva huuto. Seesteisen tyylikkään joutsenparin lipuminen sumusta  aamukahvia juodessani. Leppoisat löylyt ja pulahdus veteen hämärässä illassa. Ja monen monta kuvaa mielessä ja muistikortilla.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Polku vei

Matkani polkua pitkin jatkui, kulkiessani uutta polkua tunnen itseni yhtä uteliaaksi kuin lapsi. Mihin polku vie? Viekö se selkeään määränpäähän vai loppuuko salamyhkäisesti kesken?

Polku tuntui kosteassa painaumassa häviävän korkeiden horsmien sekaan, välissä kukki köynnöstävä elämänlanka. Kurkistelin oksien lomasta, minne reitti minut vie.
















Polku seurasi nyt jokivartta ihan joen reunassa, piti tarkkailla mihin astui ettei liukastuisi jokeen. Savisella polulla näkyi pieniä kavionjälkiä, metsäkauriin luultavasti. Mukava tunne seurailla kauriinpolkua.

Ja sitten kävi niin kuin joskus käy. Polku tuntui päättyvän tiheään ryteikköön. Mutta en lannistunut, halusin vielä tutkia, mitä on joen mutkan takana. Rämmin ja kahlasin, väistelin oksia ja risuja, hengästyin. Joskus olen sinnikäs enkä luovuta ja se kannatti nytkin. Yhtäkkiä silmien eteen avautui kuin pienenpieni poukama alhaalla jokirannassa.










Poukaman pohja oli hiekkaa ja jokiuoma kuvan  kohdalla  vain metrin leveä, molemmilla rannoilla oli kaatuneita isoja ja pieniä puita. Hiekkapoukama kuitenkin houkutti laskeutumaan rantaan tutkimaan sitä ja istahtamaan evästauolle. Kuumakin oli, ei muuta kuin vaatteet pois ja viilentymään jokeen. Vettä oli sen verran, että sain kastauduttua kunnolla.  Onneksi liikuskelen paikoissa, joihin kukaan muu ei eksy.















Rantahietikossa kasvoi kukkivia kasveja, joita en edes tunne. Ja linnut lauloivat. Alkumatkan olin kummastellut hiljaista metsää, muttä tänne poukamaan tuntuivat metsän kaikki linnut kerääntyneen.
















Pidin kunnon tauon ja nautin olostani. Ennen pitkää täytyi lähteä paluumatkalle, rentona ja levänneenä. Olin rehkinyt, mutta silti ladannut akkuni.

Tunsin itseni  rennoksi kuin  se loppumatkan hoikka kettupoika, joka käveli kaikessa rauhassa ja ilman kiireen häivääkään poispäin minusta polulla. Jostakin se  ilmestyi polulle eteeni, asteli tyynesti poispäin, nosti koipeaan arvokkaasti  ja tassutteli hiljakseen mäenrinteen taakse  vilkaisemattakaan minuun päin. Kuin olisi viestinyt, että tietää minun olevan vaaraton ja sallivan minun olla reviirillään hetken.






sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Nukarinkoskella

Lähdin tutustumaan Vantaajoen suurimpaan  koskijaksoon Nukarinkoskiin, jolla  on pituutta 1300 m ja pudotusta 25 m. Kosken rannoilla kiertää polkuja, joita pitkin pääsee ihan kosken äärelle. Tähän vuodenaikaan vettä oli vähän ja kosken kivisyys näkyi hyvin, koski on laskukelvoton myös runsaan veden aikaan juuri kivisyytensä takia.






















Kosken rannoilla kasvit pysäyttivät, rehevät sanikkaiset ja siellä täällä vielä kukkivat herkät kaunottaret.




























Kauempana koskesta pauhu laantui ja metsänrauha valtasi mielen ja olon. Auringonsäteet pilkistivät esiin kasvuston lomasta.










Läksin seuraamaan mutkittelevan rantaviivan mukaista polkua. Joki virtasi hiljaa, metsä oli melko äänetön. Polku kapeni, tuntui kuin olisin astunut eri maailmaan.
















Nyt jo hyvin kapea polku vei minut kosteaan painaumaan jokivarressa. Syksy oli nähtävissä ja aistittavissa selvästi, kauniina ja lempeänä.





















Siitä mihin tämä  polku minut johdatti kirjoitan ensi kerralla.