Sääennuste oli luvannut poutapäivää ja auringonpilkahduksiakin, joten suuntasin kohti Romevaaraa. Luvassa oli haastavaa nousua jyrkkää vaaran rinnettä ylös ja alas. Ruska on vasta aluillaan, vielä oli maisteltavana mustikoita polun varrella.
Hitaasti edeten saavutin vaaran laen, jossa kasvoi puustoa ja maata peitti siellä täällä lohkareikko. Suomen eteläisin tunturi, Iso-Syöte häämöttää taustalla. Pilvet ja utu peittivät maisemaa, jospa tuuli puhaltaisi ne pois sillä aikaa, kun kierrän vaaran lakea.
Kuin punamullalla maalattuna kallio hehkui punaväriä, sammalhan se.
Vaaran laella oli pieni pätkä pitkoksiakin.
Tuuli pyöritti hiuksia silmille. Laelle oli rakennettu pöytäryhmä, mutta valitsin kahvipaikaksi kallion, josta oli parempi näköala luoteeseen. Aurinkoa ei näkynyt, päinvastoin. Se ei minua haitannut, olin niin onnellinen päästyäni näillä nivelillä edes kipuamaan Romevaaralle. Oikealla tummana Iso-Syöte, vasemmalla ilmeisesti Ahmavaara.
Taivas vain tummeni, näinköhön saisin viettää Romevaaran huippuhetkeni sateessa. Tuulikin enteili sadetta.
Jossain paistaa aina aurinko.
Hiljakseen laskeuduin Romevaaralta alas ja kipusin takaisin Iso-Syötteelle. Sadetta ei tullut eikä aurinkoakaan, mutta tuli hyvä mieli. Ja onnellinen olo.
