Vappupatikka Saaren kansanpuistoon

Vappupatikan kohteena  oli  pitkään mielessä ollut Saaren kansanpuisto Tammelassa. Auringon noustessa ajoin kohti vierasta määränpäätä ja hiljaisella 2-tiellä tien sivustalla liikahtanut möhkäle sai minut jarruttamaan, peruuttamaan ja suuntaamaan kameran linssin läpi hirviaidan metsään.

Katsoin hirveä silmästä silmään hirviaidan turvalliselta puolelta, se oli metka tunne.  En ole koskaan ollut niin lähellä hirveä saati katsellut sitä silmiin. Astuessani tieltä ojanpientareelle hirvi pötki pakoon koikkelehtien.

Saaren kansanpuistossa minut vastaanotti kuikan ikiaikainen huuto Suujärveltä, se oli sykähdyttävä tervetulotoivotus. Suujärvi on harjusuppajärvi Kaukolanharjun harjualueella, joka sijoittuu Pyhäjärven ja Kuivajärven väliselle kannakselle. Kuivajärven uimaranta on huikean kaunis hiekkaranta.

Hirven näkeminen, kuikan huuto ja hiekkaranta aamulla joutsenten laulaessa sen ulapalla kertoivat, että oli kannattanut lähteä varhain patikalle. Kiersin Suppajärven reilun  4 km pitkän  reitin pitkin Raanpäänharjua ja paluumatkalla Suujärvenharjua. Lenkki on osa Hämeen ilvesreittiä, josta olen patikoinut useita pätkiä vuosien varrella.

Kuulin kävellessäni merkillistä ääntä, kuin eräänlaista puhallusta. Vasta kuullessani äänisarjan myöhemmin  oivalsin, mikä se oli. Se oli   kaulushaikaran   reviirihuuto, joka tosiaan kuulostaa siltä, kuin joku puhaltaisi tyhjään pulloon. Havainto oli elämäni ensimmäinen  ja se kruunasi vappupatikan.

Harjujen läpi kulkee vanha tukkien ylivetouoma.

Suppajärvi houkutti uimaan, mutta uikkarin puuttuessa en kehdannut mennä järveen. Varhaisesta aamusta huolimatta maastossa oli muitakin.

Veden pinnan alla näkyi jo uutta hennon vihreää kasvustoa, ehkäpä lumpeen lehtien alkuja.

Tien toisella puolella on Kaukolanharjun näkötorni, mutta se aukeaa vasta kesäkuussa. Kiipesin kyllä katsomaan maisemia tornin juurelta. Siellä on myös Edelfeltin muistokivi.

Kotimatkalla oli vielä energiaa jäjellä ja poikkesin tekemään tulet Liesjärven kansallispuiston tutulle tulipaikalle. Istuskelin tulen ääressä ja mietiskelin elämää. Kuin loppukaneettina sykähdyttävälle vappupatikalle kuikka lipui ohi melko läheltä.

Mukavaa toukokuuta.

Kun meri on sula

Silloin Uudellemaalle  tupruttaa märkää nuoskalunta ja yleensä  suuria määriä kerralla. Pääkallokeleistä siirryttiin suoraan 10-15  sentin nuoskaan. Talviautoilu on haastavaa ja retkikohteet seuloutuvat sen mukaan, mihin autolla pääsee.

Kun autolle löytyi paikka, josta pääsee omin voimin irtikin, sain pitkästä aikaa astella jokirantaan. Ei haitannut hangessa kahlaaminen, lopultakin luontoon liikkumaan. Pääni pyöri joka suuntaan, oli paljon katsottavaa ja koettavaa.

Talitintit lauloivat jo kevättä ja koski kuohui lumisessa maisemassa kohisten. Elämän tuntu oli vahva.

Seurailin jokivartta ja kahlasin lumessa. Ei näkynyt  muita jälkiä kuin oravan varpaan jäljet. Vesi Vantaanjoessa oli  korkealla ja leveällä.

Veden ollessa korkealla ajattelin pääseväni kuitenkin kuivin jaloin jokivarren polkua.

Väistin ja väistin vettä ja  huomasin olevani lumisessa ryteikössä. Takaisin en viitsinyt mennä, ei kuin suoraan läpi vaan.

Väistelin  oksia kumarassa. Pitkästä aikaa pääsin rämpimään....päästyäni selville vesille märkää lunta oli joka paikassa taskuja myöten.

Rämmittyäni hangessa oli kiva tehdä tulet ja istua katsomaan jokea. Onneksi oli omat puut repussa, muuten olisi jäänyt tulet tekemättä puiden puuttuessa.

Palasin omia jälkiäni autolle, jonka sain ajettua  lumihangesta. Tietkin olivat  jo suurelta osin aurattu ja kotiin oli hyvää ajaa.

Nedergård

Olipa upeaa päästä pienen tauon jälkeen luontoretkelle ja se suuntautui Kirkkonummen Porkkalanniemeen.   Uudenmaan virkistysalueyhdistys  esittelee Nedergårdin virkistysaluetta sivullaan, tietoa löytyy myös Kirkkonummen kunnan sivulta. Ajomatka Nedergårdiin on loppupäässä vajaat 20 km mutkikasta ja kapeaa tietä. Sitä ajaessani tien ylitti kolme peuraporukkaa vielä hieman hämärässä aamussa, joten varoen saa ajella. Onneksi takanani ajoi tällä kertaa mukavan ajovälin minuun  jättänyt autoilija, siitä kiitokset hänelle.

Nedergårdin valvojankopin vierustalta lähtee polku niemenkärkeen. Ilmoitustaululle on ilmaantunut sitten edellisen kerran suuri punkkivaroitus, nyt niistä tuskin on harmia. Maisema polun varrella on suurelta osin jylhän kallioista. Olen kävellyt siellä kerran ennenkin ja jännittävästi huomasin samoja yksityiskohtia kuin silloin, kuten kallion vaaleat, hienot kuvioinnit.

Liikuin märillä kallioilla varoen, jo kinttujenikin takia. Mutta kuinka kuinka ollakaan märkä kallio pääsi yllättämään ja hupsheijaa, jalka lipsahti ja samoin koko nainen. Kuin hidastetussa filmissä ajattelin liukastuessani, että mitenhän nivelteni käy saati sitten kameran. Sinne humpsahdin peffalleni toinen jalka vauhdilla alleni vääntyen. Kuin ihmeen kaupalla niveliini ja kroppaani ei sattunut ja kamerakin pysyi kädessäni korkealla  koko komean ilmalennon aikana oikeinpäin ja turvallisesti. On se hyvä, että peffassa on vähäsen pehmustetta omasta takaa. Hetki piti maassa istua ja tunnustella, ovatko kehon kaikki paikat kunnossa....:)

Kaatuminen oli oiva muistus kallioiden vaarallisuudesta syksyllä. Jos en olisi kaatunut tässä, olisin varomattomammin liikkunut  rannan osin jyrkilläkin kallioilla.

Saapuessani meren rantaan näin heti, etten ollut yksin. Olin etukäteen ollut vakuuttunut, että kukaan muu ei hakeudu koleana ja tuulisena syysaamuna meren rantaan, mutta olin väärässä. Rannassa seisoi tummiin pukeutunut hahmo.

Antaessani katseeni kiertää rantaa näin hahmoja lisää, siellä sun täällä  seisoi  joku. Ja siinä samassa muistin paikan olevan kuulemma tyrskykalastajien suosima. No, tyrskyjä siellä toden totta  oli.

Kiertelin rantaa varovasti astellen. Tuuli viuhui korvissa ja aallot pitivät omintakeista ääntään.  Kurkistelin puiden lomasta ja ihmettelin meren ja tuulen voimaa.

Kun katse pysähtyi rannan kasvillisuuteen, se havaitsi muitakin  kuin sinisen ja harmaan sävyjä.

Nedergårdin tulistelupaikka on hivenen matkaa merenrannasta kallion päällä, arvatenkin siksi että siellä se  on edes vähän  tuulelta suojassa. Maisema nuotiopaikalta on vielä merellinen.

Tyrskykalastajia saapui rannalle lisää. Hymyileviä, iloisia ulkoilmaihmisiä. Minä siirryin tulistelemaan ja aistimaan merellisen tulipaikan tunnelmia. Jollekin oli maistunut virvokejuoma, minulle riitti kuuma kahvi ja karjalanpiirakat.

Istuskelin tulilla hyväsen aikaa. Tätä kaipasin ja tarvitsin. Pysähtymistä arjen kiireen ja hässäkän keskellä. Sielu ei pysy kiireessä mukana ja silloin hyppään kiireen kyydistä pois hengähtämään. Merenranta oli siihen kerrassaan oiva paikka.

Nautin kokemastani, viihdyn merenrannalla mieluummin tälläisellä ilmalla kuin vaikkapa hellepäivänä. Tuuli ja aaltojen ääni, meren raikkaus ja viileyskin antavat vahvan tunteen elämänhalusta ja -voimasta.

Lempeää marraskuuta sinulle.