Korouoma - ja Julmakallio

Korouoman ruhjelaaksoon tutustuin patikoimalla Koivukönkäältä kohti Pirunkirkkoa. Utuisen varhaisaamun hiljaisuudessa Pirunkirkko oli juuri niin majesteettisen suuri kuin etukäteen ajattelin.

Jatkoin kohti Saukkovaaraa alapolkua, joka seuraili jokiuomaa. Ruhjelaakson jyrkkä puoli vilkahteli puitten lomasta usvaisena. Tajusin laakson mittasuhteet, mutta polkua oli helppo edetä.

Vaihtoehtona olisi ollut vaativa yläpolku, joka nousi kanjonin laelle yhtyäkseen jossain vaiheessa  kulkemaani alareittiin. Polkujen sitten yhdistyessä tunsin voimia olevan hyvin jäljellä ja hetken mietittyäni päätin palata takaisin juurikin sitä vaativaa Julmakallion kautta kulkevaa reittiä. Se ei näyttänyt hankalalta, mitä nyt juurikkoiselta, kiviseltä ja jyrkältä. Syvimmillään kanjoni on n. 100-130 metriä keskiosassaan, joten kiipeämistä oli tiedossa.

Nousu oli kova, hengästyin ja hikoilin, mutta sehän tekee vain hyvää sydämelle. Perillä ylhäällä tajusin, kuinka korkealla sitä ollaankaan, puut alhaalla olivat pikkuruisia.

Edessä näkyi lohkareista kivikkoa ilman polkua, lohkareitten yli meni kaksi pitkosta, toinen jo vähän ränsistynyt. Istahdin tasaamaan hengitystäni ja  harkitsemaan, jatkanko matkaa märillä ja liukkailla lankuilla. Yksin kun olin matkassa, liukastuessani ja pudotessani lohkareiden sekaan loukkaantuminen olisi hyvin mahdollista. Avunsaanti kanjonin laella olisi kyseenalaista. Mietin ihan tosissani, käännynkö takaisin, mutta koska olen varmajalkainen, päätin jatkaa.

Ja niin menin lankkujen yli hitaasti ja keskittyen, en vilkuillut  alas enkä minnekään muuallekaan. Lohkareita oli edelleen, mutta tuossa oli jalalle jo sijoja hyvin. Retkessä oli seikkailun tuntua!

Sammalikkokin oli liukasta, ei ollut syytä kompuroida eikä liukastella reunan yli jonnekin.

Julmakallion laavulla tauko teki terää ja eväät maistuivat. En tiedä, uskaltaisinko yöpyä siellä, jos yöllä lähtisi unitokkuraisena liikkeelle laavusta voisi kompastella ja eksyä liian lähelle reunaa. Mutta huikeat maisemat sieltä on, laavun paikka on yksi komeimmista missä olen käynyt.

Se alun lohkareikko ja pitkospuut märkänä olivat  pahin kohta, muu osa reitistä oli helpompaa. Tosin tarkkaan tuli jalansijat katsoa ja ottaa liukkaat kohdat varman päälle, ettei pyllähdä väärään suuntaan. Oli upea tunne, kun siitä selvisi ja reitin   loppumattomat rappuset alas näkyivät edessä. Jossakin  näytti jopa paistavan hiukan aurinko.

Huikeaa, että Suomessa on tälläisiäkin paikkoja!