Huimapäät

Rohkeita huimapäitä olivat ne, jotka   pauhaavaa koskea kilpaa laskivat . Tuohon ei kaikista ole, mutta nämä taitavat koskimelojat, miehet ja naiset, ottivat mittaa itsestään ja koskesta. 

Tämäkin meloja  selvisi ja kajakki saatiin kiinni.

Arvioiva katse koskeen ja sen toiseen  stoppariin.

Keväinen satumetsä

Tutussa metsässä oli aikaisin aamulla  salaperäinen ja satumainen  tunnelma. Mitä kaikkea pienen pientä hurmaavaa siellä olikaan, kuten unisia, sadepisaroiden painamia punavuokkoja ja hassunnäköisiä piiponkukkia.

Hempeän herkkiä valkovuokkoja kukat vielä nupullaan.

Lupiinin versojen alkuja, kuin suoraan jostain toisesta ulottuvuudesta.

Virkeä ja pikkuruinen kevätlinnunsilmä.

Suotupsu, tupasvilla, tupsukukka, soiden pörröinen silmänilo.

Viime syksyn satoa, upean punainen ja kirpakka karpalo. Ja kyllä, söin sen ja ne toisetkin marjat siitä  ennen kuin se  pakoon pötkinyt, vielä melko valkeaturkkinen metsäjänispari ennätti syömään ne.

Keijukaisten pikarit jääneet sammalikolle.

Onni on käveleskellä metsässä varhain aamulla. Pysähtyä kuuntelemaan teerien kuhertelua ja pulputusta. Hämmästellä lentoon pyrähtävien pyiden siipien hurisevaa ääntä. Ihastella peukaloisen pystypyrstöä ja nähdä sen pujahtavan piiloonsa. Katsoa ylilentävän  sepelkyyhkyn lentoa ylöspäin, siipien napsautusta ja liitoa alaspäin.

Mukavaa keväistä viikonloppua kaikille.

Sana

                                                       Sanoit  yhden  sanan,
                                                       sinä, vähäpuheinen mies.
                                                       Ja sieluni helähti.

                                                       Miten mies löytää sellaisen sanan.
                                                       Se on arvoitus,
                                                       salaperäinen.

                                                       Lumouduin.

                                                       Enkä  koskaan unohda,
                                                       ikinä hukkaa
                                                       sitä ainutlaatuista sanaa.

Tulvivaa

Vantaajoki ja sen pauhaavat  koskiosuudet pysäyttävät ihmettelemään.  Pauhaavan kosken äärellä on helppo ymmärtää sen voima ja mahti. Elinvoimainen  joki pursuaa vettä ja tulvii rannoille. Kevät rynnistää jokiuomaa ja rantoja pitkin ja voin vain katsella ja kunnioittaa sitä.

Rannat ovat vielä osin lumen peitossa. Piti katsoa tarkkaan mihin astuu, eräässä kohdassa kuvatessani huomasin äkkiä seisovani liian lähellä vesirajaa. Lumeen oli sulanut aukko ja sieltä pilkisti vauhdikkaasti virtaavaa vettä. Hups.

Joen lisäksi näin ja kuulin kevään. Punarinnan helisevän laulun ja tienpenkalla kukkivan yksinäisen pystykiurunkannuksen. Kävelytiellä hitaasti taapertavan leppäkertun ja yli lentävän isokuovin huudon.

Mikä viikonloppu. Vahvasti sykkivä  ja kiihkeä ja kuitenkin herkkä ja hentoinen. Kuten elämä.

Alta lumen ja jään

Kaunis kiitos teille lämpimistä ja empaattisista sanoistanne ryteikössä urakointini aikana.  Ilokseni voin kertoa, että olen selättänyt monen monta  vastoinkäymistä. Arjen hankaluudet kestän, mutta jos koen jonkin horjuttavan perusturvallisuuttani, huolestun syvästi. Ja vielä on huolta kannettavana, mutta uskon asian selviävän, ennemmin tai myöhemmin.

Seuraavat kuvat ovat aamun metsäretkeltä. Ihmettelin, mitä kaikkea lumen alta on paljastunut. Näin suloista ja herkkää tämän kevään kasvua. Ihmettelin viime vuodelta jäänyttä ikivihreää kasvustoa sekä  luonnon varjoteatteria kuivissa, ruskeissa  lehdissä. Seisoskelin  kuuntelemassa  peipon pontevaa  laulua osana kaikkien lintujen elämäniloa pursuavaa kevätkonserttia. Levitin huopaisen alustan isolle kivelle ja nautin metsäkahvit aamuauringossa.

Levollista ja kevääntäyteistä päivänjatkoa sinulle.

Hetki hämärää

Minä halusin niin paljon
että se sattui.
Kivistävä kipu.
Hetki hämärää,
jännitys.

Miten
    tässä
        näin
             kävi.

                Kuka kertoisi sen minulle?

Utuista

Viimeksi tunsin olevani ryteikössä ja olen siellä edelleen. Nyt näen  hieman pidemmälle oksien välistä ja kuvittelen sieltä pilkistävän pienen valonsäteen.

Merkillistä, miten elämässä kuprut  tulevan rykelmänä, minun elämässäni ainakin. Ensin tulee yksi, kohta toinen ja sitten niitä onkin jo jonoksi asti. Käytännön vastoinkäymisiä ja hankaluuksia, jotka vievät voimia ja rahaa. Minun on vaikea kestää epävarmuutta ja epätietoisuutta ja ajattelen  helposti  pahinta mahdollista vaihtoehtoa. Olen hyvä murehtimaan.

Elämä opettaa minua  nyt sietämään keskeneräisyyttä ja  epävarmuutta. Elämä opettaa elämään päivä kerrallaan. 

Kaiken tämän keskellä kevään  merkit antoivat voimaa. Vielä viikko sitten hiihdin noissa maisemissa, nyt kuulin siellä töyhtöhyyppien vinkaisuja. Näin naurulokit ja kahden kiurun lentävän korkeuksiin vielä ujohkosti äännellen. Kostea, utuisen pehmeä maisema on hitaasti heräämässä kevääseen.

Lempeää sunnuntain jatkoa.

Ryteikköinen kohta

Kun ympärillä ryskää ja on paljon setvittävää, meinaa välillä uuvahtaa. On monenmoista ryteikköä hoidettavana, ei kai auta muu kuin  edetä runko kerrallaan säilyttäen usko onnistumiseen.

Urakkaa vielä edessä, olisipa tyynnyttävää nähdä sen loppupää. Se valonsäde, joka pilkistää tiheän oksiston läpi. Sitä odotellessa, mennään hetki kerrallansa.

Kohti

Äänesi,

kuin karhea ja lämmin villapaita.

Kietoutuen  ympärilleni.

Miten sinusta haaveksin.

Katseesi,

syvälle luotaava, huimaava.

Pidätkö kiinni jos jalat menevät alta.

Miten sinua ajattelin.

Luovuttamaton sinnikkyytesi,

kuin lujaa ja kestävää rautaa.

Marsin päättäväisyyttä.

Sinua ajatuksilla  hellin.

Sydämesi pehmeys,

hellä varovaisuus.

Vastustamaton.

Käännyn sinua kohti.

Suoraan.

 Sinua.

Nuo ihanat talvipäivät

Kevät on tuloillaan ja talviloma vietetty, vielä viimeinen katse voimauttaviin lomamaisemiin. Kaunis kiitos noista täydellisen rentouttavista päivistä, jolloin arjen huolet kaikkosivat ja sai nauttia elämästä kuin lapsi.

Loma oli täynnä aurinkoisia päiviä, takan loistetta, kuumia löylyjä, hyvää ruokaa ja vähän herkkuja, unta hirsien suojissa kauniin tähtitaivaan alla. Nuo pieneltä kuulostavat mutta minulle merkitykselliset asiat tekijät taas taikojaan.

Hiihtoa ja kukkasia

Näin pitkään on saanut hiihtää eteläisessä Suomessa, mutta aamun hiihto saattoi olla jo viimeinen. Maa pilkottaa paikka paikoin. Varhaisaamun maisema oli unisen utuinen, viileän pastellinen. Hiljaisessa aamussa kuului suksien voimakas rahina ladulla, yöpakkaset olivat jäätäneet sen välillä korkeiksi, kapeiksi ja koviksi kouruiksi ja välillä leveän laakeiksi kaistoiksi.

Tämä kevät on erikoinen, ensimmäiset leskenlehdet näin siinä ladun vierustan rinteen pälvipaikassa. Digipokkari ei suostunut tarkentamaan kohmeisia nuppuja, akku taisi olla vähissä. Jatkoin rahistelua kovettuneella ladulla,  hitaasti lykkien.

Hiihdon jälkeen läksin vielä kävelylle, olihan leskenlehdistä saatava kuva. Ladun lähimaastossa on usein rinteessä leskenlehtiä aikaisin, siispä sinne. Ensin näin vain pullean nupun.

Ja rinteen toisella reunalla niitä oli, pikkuaurinkoja! Keskellä kuivia  kasvinosia ja kevään harmaata maanpintaa.

Kevään toiset kasvot pienen matkan päässä, rouhea lumipinta ja tuulen tuivertama osmankäämi.

Loppumatkasta silmät löysivät maasta vielä jotain pientä sinistä. Oioi, pieniä kevätkukan nuppuja!

Kaunista sunnuntain jatkoa, kevät on jo ovella!