Kissapetoja ja meren loisketta

Elämäni ehkä vaikein vuosi on lopuillaan.  Se  oli täynnä poikkeustilanteita, voimakkaita  kokemuksia ja vahvoja tunteita laidasta laitaan. Pelko,  ilo, suru, pettymys, luottamus,  kipu, menetys, rohkeus, usko.

Mutta mikä oli tässä raskaassa vuodessa parasta? Mikä kannatteli yli vaikeuksien? Mitä en tule unohtamaan koskaan?

Luonnosta saan voimaa yhä uudelleen. Eikä sen tarvitse olla suurta ja mahtavaa, pienet ja vähäeleiset luontokokemukset ovat myös voimaannuttavia. Eräät suuret kuitenkin tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Yhden pitkäaikaisen unelman täyttymys oli nähdä luonnonvaraisia valaita poikasineen. Rakastan kotimaan luontoa, mutta nuo meren valtiaat saivat minut unohtamaan kaiken muun siinä hetkessä ja lumouduin täysin.

Kotimaan luontoretkillä  syksyisen  Kuusamon ja Sallan luonto, suurpetokeskuksen karhut ja ilvekset antoivat voimakkaita  elämyksiä. Upea hetki oli myös kuulla luonnonvaraisen ilveksen kiimahuutoja kevättalvella. Riemastuttavan  tunteen  antoi myöskin  se kameralle liian vikkelä kärppä, joka asusti erään autiotuvan alla.

Muiden muassa nämä luontoelämykset antoivat harvinaislaatuisuudellaan enemmän kuin osaan sanoin kuvailla. Ne kevensivät muuten niin raskasta vuotta, josta kuitenkin selvisin. Pienenä toiveena kuitenkin hieman rauhaisampi ensi vuosi...=)

Utuinen luonnon satumaa

Aamuaurinko  sai kaiken kimaltelemaan, ajattelin nyt saan aurinkoterapiaa ja ihania kuvia.

Saavuin laavulle ja tein tulet. Siinä kosteita puita pieniessäni ja sytytellessäni aurinko katosi huomaamatta jonnekin ja yhtäkkiä maisema oli utuinen, huurteinen  ja kylmä. Mutta yhä kaunis, salaperäinen.

Talven utuiseen maisemaan voin hyvin kuvitella lumikeijun. Sillä niitähän on olemassa, aivan kuten  maahisiakin....

Maiseman sävyt muuttuivat lähes mustavalkoisiksi. Se miellyttää  silmääni, sillä pidän myös mustavalkografiikasta.

 


Tähän puikeloon on hyvä lopettaa tältä illalta. Usean tunnin ulkonaolon jälkeen on mukavaa köllötellä sisällä ja nautiskella kodin lämmöstä. Päivä kävi ihanasti toteen.

Kun taivas kirkasna kaareutuu...

Syvälliset pohdinnat ovat lomalla ja elo keskittyy itsensä hemmotteluun ja hyvinvoinnin edistämiseen. Eli käytännössä mieleistä liikuntaa, paljon paljon palauttavaa unta, hyvää, nautinnollista ruokaa ja väliajat luovuutta ruokkivaa lekottelua tai jos siltä tuntuu, vapaata ajatusleikkiä. 

Eräs talviajan mukava ja lokoisa ajanviete on lukeminen, tässä siis  lisää vanhaa runoustekstiä. Jotkut vanhat tekstit kantavat vielä nykypäivänäkin, kuten klassinen Hyvä on hiihtäjän hiihdellä-runo.  Runo on Eino Leinon kokoelmasta Hiihtäjän virsiä vuodelta 1900. 



                                                            Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

                                                            Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
                                                            kun hanki on hohtava alla,
                                                            kun taivas kirkasna kaareutuu -
                                                            mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu
                                                            tuul ulvovi, polku on ummessa
                                                            ja tuisku on taivahalla.

                                                            Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
                                                            kun ystävä häll on myötä,
                                                            kun latu on aukaistu edessään -
                                                            mut parempi hiihdellä yksinään,
                                                            tiens itse aukaista itselleen
                                                            ja yksin uhmata yötä.

                                                            Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
                                                            kun tietty on matkan määrä,
                                                            kun liesi viittovi lämpöinen, -
                                                            mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
                                                            joka outoja onnen vaiheita käy
                                                            eikä tiedä, miss oikea, väärä.

                                                            Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
                                                            kun riemu on rinnassansa,
                                                            kun toivo säihkyvi soihtuna yöss -
                                                            mut käypä se laatuun hiihtäjän myös
                                                            hiki otsalla, suurissa suruissa
                                                            ja kuolema kupeellansa.

Lämpöistä talvi-iltaa sinulle!

Talven iloja

                                               Rati riti ralla tuli talvi halla.
                                               Kuuraparta tuiskutukka, lumiviitta harmaasukka.
                                               Rati riti ralla sellainen on halla.

                                               Rati riti ralla. Mistä tuli halla?
                                               Tuolta Pohjan tuntureilta,
                                               Lapin lasten laitumilta.
                                               Rati riti ralla, sieltä tuli halla.

                                               Rati riti ralla, mitä teki halla?
                                               Puhui metsät puhtahiksi,
                                               jäät ja järvet kantaviksi.
                                               Rati riti ralla, sitä teki halla.

                                               Rati riti ralla, hyvin teki halla:
                                               saapi lapset lasketella,
                                               luistella ja lauleskella.
                                               Rati riti ralla, kiitoksia halla!

                                               sanat Maija Konttinen


Vuosi ei ole  vaihtunut, mutta päivä jo pidentyy. Sydäntalvi on kuitenkin vielä edessä, ehtii nauttimaan talvesta ja talvilajeista. Uimaranta on erinäköinen kuin kesähelteellä, mutta kaunis ja virkistävä nytkin.

Tuonne kun pulahtaa, karisee muut ajatukset mielestä....=) Vielä kun käy  hiihtolenkillä ennen uintia ja saunaa, olo on sen jälkeen  taivaallisen raukea.

Joululoma on tehnyt tehtävänsä, levänneestä ja rentoutuneesta ihmisestä nousee ilakoivaa lapsenmielisyyttä. Tänään mm. olin hilkulla mennä  tekemään lumipalloja, tai no lumilyhtyä siis.....=))

Venyttelyä ja enkelikellon kilinää

Tälle leppoisalle ja lempeälle joululle  antoi oman leimansa riemastuttavan aikaisin alkanut hiihtokausi. Kyllä, olen suksinut kauden auki aatonaattona. Reipas pakkanen ei kyennyt estämään hiihtohalujani ja luiston ollessa pakkasessa kehnohko tein enemmän töitä jalkalihaksilla. Ja nyt sen huomaa....

Jumpat ovat olleet jo jonkin aikaa joulutauolla ja kehoraukka  tuudittautui joulurauhaan, kunnes sai  shokkihoitoa ladulla. Jouluuni on siis kuulunut venyttelyä, venyttelyä  ja vielä kerran venyttelyä kynttilöiden valossa. Käy se niinkin, ei ole yhtään hullumpaa venytellä enkelikellon soidessa....=)

Nautitaan juhlakaudesta ja talvesta, nyt on hyvä hetki rentoutua, levätä, liikkua ja elää kaikki aistit auki.

Jossa kasvoja hipovat enkelin siivet...

                                                             Jouluruno

                                                             Joulu,
                                                             se on kuusenneulasten
                                                             ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
                                                             ja hiljaista,
                                                             onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
                                                             ja lahjoja, ja unta,
                                                             jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.
                                                             Me katselemme valaistuja ikkunoita
                                                             ja laskemme kynttilöiden pieniä liekkejä
                                                             ja avaamme hitaasti kirjoja,
                                                             jotka joskus luetaan ja unohdetaan.
                                                             Ja jossakin ajatusten keskellä
                                                             nukkuu lapsi,
                                                             joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
                                                             pienissä käsissään,
                                                             ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
                                                             lämmittää häntä pimeässä.

                                                             Mika Waltari

Siipisulkia

Kirjoitin kerran aiemmassa  Hipaisuja-blogissani läheltäni löytämistäni valkoisista höyhenistä. Laitellessani kotia joulukuntoon kuvan höyhen pilkisti sohvatyynyjen välistä. Nostin sen punaisen viltin päälle kuvattavaksi. Edelleen noita salaperäisiä höyheniä siis ilmaantuu lähelleni, aina yhtä yllättäen...=)

Kauneimmissa joululauluissa kirkossa katseeni tavoitti erään vanhemman herrahenkilön villapaidan selkämyksen. Siellä nimittäin oli valkoinen höyhen....



Mitäs me siiven hipaisemat....=)!

Viimeinkin

Viimeinkin pääsin nauttimaan lumisesta ihmemaasta päivänvalon aikaan.  Ei haitannut yhtään, että piti vähän kahlata pehmeässä hangessa jokivarressa, päinvastoin. Ja lisäksi näin tämänkin joen  koskella tutun koskikaran, ensin yhden ja heti perään toisen yksilön! Oli upeaa juoda termoskahvit katsellen koskikarojen touhuja kymmenen metrin päässä.

Sydämeen taltioidut

Niin, joulu on ovella ja on talvipäivänseisaus. Katse on kääntynyt  kaksinverroin valoon. Ja siltä se tänään todella tuntui. Ulkona paukkui kipakka pakkanen ja aurinko  kajasti  utumaisen pilven takaa. Monien monien pyrypäivien jälkeen auringon pilkahduskin muistutti päivän taas pitenevän kohta.

Luminen maisema pysäytti katseen. Taivaalla persikansävyyn taittuva punerrus puunlatvojen takana. Kyläjoki kaarteli maalauksellisesti  peltojen keskellä. Ajaessani töistä kotiin näin kaiken sen kauneuden luonnossa ja  maisemassa ympärilläni. Harmittelin, ettei kamera ollut mukana, mutta sainhan kokea sen hetken. Niin kuin sinäkin koet vastaavia hetkiä varmasti. Kaikkea ei saa taltioitua kuviksi, mutta sydämeensä saa.

Kuten taltioin sydämeeni tämän päivän ja ne monet lämpimät ja aidot joulun toivotukset ja halaukset, jotka sain. Ajatuksen jo karkaillessa joululomaan tiedostin taas  yhteisöllisyyden voiman ja energian. Tuntui hyvältä olla siellä muiden kanssa ja viettää yhdessä hetkiä joulua odottaen.

Vaikka ensimmäiset joulusuunnitelmani menivät mönkään, huomaan hyväksyneeni asiantilan. Odotan joulua silti kovasti, mistähän tämä levollinen mutta samalla hykerryttävä joulutunne oikein tuli? Olisinkohan löytänyt joulurauhaa omasta sisimmästäni?

Joulun kaunotar

Saako joulu kohta tulla? Kyllä saa. Ajatus on siirtynyt pikkuhiljaa joululomaan ja rentoutumiseen. Kaikkeen rauhalliseen ja lämpöiseen, mitä joulu tuo tullessaan. Vaalea, eksoottinen orkideakaunotarkin avasi nuppunsa parahiksi tähän hetkeen.

Vielä pari yötä ja se on täällä. Odotettu, sydäntä lämmittävä ja lempeä joulu. Tervetuloa!

Ihana sunnuntai

Onnellinen. Kyllä, tunnen oloni onnelliseksi ja hyvin tyytyväiseksi. Olen rohkaissut itseni ja mennyt avantoon tässä lumimyräkässä. Niin, tiedän, se on hullua. Ja upeaa! Oloni on taivaallinen. Avanto ja itsensä voittaminen antaa energiaa hurjat määrät.

Avannon jälkeen ajo kotiin nietosten täytttämää tietä pitkin. Autoradiossa soi jouluradio ja jokin ihastuttava ruotsiksi esitetty joululaulu, joka kertoo enkelistä. Ajan hiljaa ja nautin maisemasta ja musiikista.

Kotona päälle villaista ja pehmeää. Hyvää ruokaa ja pari lasia punaviiniä. Päälle vastapaistettu joulutorttu. Kyllä elämä on hyvää. Siis kerta kaikkiaan ihanaa.

Mukavaa joulunalusviikkoa sinulle, muista ottaa rennosti, joulu tulee hötkyilemättäkin.....=)!

Hiljaisen hipsuttelun päivä

Ulkona tuiskuaa tuulen kanssa joka suuntaan, nurkissa viuhuu. Kaupat ovat varmaan täynnään ihmisiä joulukiireissään. Minä hipsuttelen  villasukissa ja nautin kodin rauhasta, hiljaisuudesta ja vastapaistetun joulutortun tuoksusta.

Hidasta ja ihanaa. Katson pulleaa orkideannuppua, se aukeaa minulle jouluksi ja jotenkin antaa lupauksen keväästä.

Teen pieniä asioita joulua kohti. Kiireettä. Herkkä pitsitähti on joululahja ystävältä  vuosien takaa.

                                                             Lempeää  päivän jatkoa sinulle.

Puuterilunta

Ihan kuin leijailisi  puuterilumen päällä, olo niin keveänä että  mikään ei voi tätä rauhaisaa olotilaa järkyttää. Vastoinkäymisten ketju on taittunut asioiden järjestymiseksi. Vielä kun luontokin näyttää parastaan lumen kaunistaessa maiseman pienoinen joulunodotus on ilmaantunut sydänalaani.

Lämmintä ja talvista joulunodotusta sinulle!

Aamu jokivarressa

Pitkästä aikaa menin jokirantaan, aurinko oli vasta nousemassa ja vielä hämärässä astelin tunnustellen  lumista polkua. Tunsin olevani ainoa ihminen hereillä ja  joen varrella  olinkin.

Katsoin aamutaivaan punerrusta kuusten latvoissa,  ei kuulunut kuin veden virtaava  ääni joessa aamun hiljaisessa hämyssä. Linnutkin nukkuivat vielä. Ja miten ihmeellistä, talviluonnon  taika otti minut heti sisäänsä ja eilisen huolet ja murheet alkoivat mureta minusta. Painavat huolet putosivat harteiltani ja jäivät polulle taakseni.  

Aamun iloisimman sykäyksen toi pieni, mustavalkoinen lintu. Minun laillani koskikara oli herännyt varhain ja keikutteli  tutussa koskessa. Sen näkeminen on minulle merkki todellisen talven alkamisesta. Tervetuloa koskikara taas tänne etelään!

Elämän oppeja

Jotain muutakin on uudistunut kuin blogi. Huomaan itsessäni uudenlaista sopeutumista ja suvaitsevaisuutta asioissa, jotka ovat ennen saaneet minut vähintäänkin harmistumaan tai hermostumaan. Nyt  tajusin tässä yksi päivä, että arjen hankaluudet voivat valua kuin vesi hanhen selästä eikä niiden tarvitse antaa masentaa itseään.

Olen  kirjoittanut muutoksistani vanhassa blogissani ja niitä on todella riittänyt. Myös arjessa on ollut monenmoista vastoinkäymistä, ihan pitkäksi listaksi asti aina autoon uponneista sadoista euroista kodinkoneiden ja -laitteiden  joukkohajoamiseen asti. Väliin mahtuivat erilaiset terveysmurheet (tässä kohtaako alkavat ne iän mukanaan tuomat vaivat....!), työhaasteet, naapurin melubileet, joulusuunnitelmien mönkään meneminen jne. jne.


Sitten näiden jatkoksi toista kertaa koko  elämässäni pyörryin, harrastuksen parissa. Tunsin itseni hyvin heikoksi ja noloksi, kun en kestänyt. Mutta aika pian ymmärsin itseäni ja näin, mistä pyörtyminen ehkä johtui. Itsensä moittiminen loppui ja tilalle tuli hyväksyminen ja armeliaisuus omaa itseä kohtaan. Saan olla heikko, inhimillinen ja omanlaiseni ja se on ok. Vapauttava tunne tulvahti minuun kävellessäni kotiin  tumman, tähtikirkkaan taivaan alla. Kirpakassa  illassa moniin vaatekerroksiin kääriytyneenä hitaasti astellessani  sain samalla tehtyä päätöksen tähän harrastukseen liittyen. Ja kaikki asettui samantein paikoilleen ja rauha tulvahti  sisälleni.

Ja siitä lähtien uuden harmin tullessa, sillä niitäkin yhä vastaan tulee, olen ottanut ne aika rennosti  vastaan. Ihan outoa, en enää hermostu pienistä enkä aina suuristakaan asioista. Vastoinkäymisten suuri määrä on saanut asenteeni jo melko tyyneksi, tulee mitä tulee aina niistä selviää.

Ehkä tämä oli se opetus, mitä elämä halusi minulle selventää. Jokin tarkoitus näillä kaikilla tapahtumilla oli, se on selvää. Saapa nähdä, mitä tästä eteenpäin tapahtuu, kaipaanko vielä harjoittelua tässä asiassa vai onko jonkin uuden aika.

Nyt kun on lunta tupruttanut tänne etelään urakalla, olisi ihana kuvaussää, mutta tämän postauksen aiheeseen  liittyen olen viettänyt koko viikonlopun flunssaisena pärskien sisällä.......mutta kaunista ensimmäistä adventtia teille.....=)!

Uusi alku

Kuvastimessa jatkan samoilla linjoilla kuin aiemmassa  Hipaisuja -blogissani. Vielä on ajatuksia ja mietelmiä jaettavana teidän kanssanne, niin ja kuvia tietysti.

Kun katsot kuvastimeen, mitä näet? Niin, kuvasi, itsesi, ulkoisen olomuotosi, mutta ehkä jotain muutakin. Ehkä näet sisimpääsi ja sieluusi, jos pysähdyt katsomaan tarkasti.

Se vahva nainen

valonsäteitä sormissaan,

aukinaisena,

hohteessa paistatellen,

tunsi äkkiä maan heiluvan,

jalkojen alla huojuvan,

suuta kuivaavan.

Liikahteli tukea hakien,

nuolaisi  kuivia huuliaan

epätoivoisesti toivoen,

että selviäisi, 

jaksaisi vielä hetken,

pysyisi pystyssä

muiden edessä.

Nainen lyyhistyi

lattialle

heikkona hämärässä

suojattomana,

ilman vaihtoehtoja,

myttynä kyyhötti kumarassa

toisten ojentuessa ylös.

Mutta, pelko katosi,

meni menojaan ja antoi tilaa

omalle itselle ja rajoille,

erityislaadulle,

ja tietoisuudelle,

hauraallekin  on paikkansa, oma kolonsa,

tähtien alla.