sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Pyhitykselle

Reissuissani mieleni  halajaa aina tunturien ja vaarojen laelle, sinnepä siis tälläkin kertaa.   Pyhitys   veti puoleensa lyhyestä vaikkakin tiukasta nousustaan  huolimatta. Polku nousee 160 m puolentoista kilometrin matkalla päätyen korkeuteen 422 m.

Ajomatka Pyhityksen juurelle oli mukava kapenevaa hiekkatietä pitkin maaruskaa ihastellessa. Siellä oli lisäkseni vain pari poroa ja morjenstavaa metsämiestä.










Ruohokanukan marjat hehkuvat helakanpunaisina. Mielenkiintoista, että kasvi kasvaa sekä pohjoisessa Suomessa että aivan etelässä  merenrannalla kuten  Vuosaaressa.












Ei se nousu niin paha ollut, kuin etukäteen kuvittelin. Toki siinä haastetta oli, mutta kintut kestivät sen melko hyvin. Ja nousu kannatti, huipulle päästyä näkymät ja tunnelmat olivat mahtavat.










Istuin levähtämään ja nautin retkilounaan matkan upeimmassa paikassa. Syötteen kyläkaupasta ostettu Ämmän leivän leipoma Ämmän rieska ja kahvi maistuivat taivaalliselle. Lounas oli koko reissun maistuvin, miten voivatkaan eväät maittaa niin hyvälle.










Siinä menikin pitkä tovi kauas katsellessa. Sielu ja ruumis lepäsivät ja hymy karehti huulilla. Tätä minä reissultani haen, kokonaisvaltaista hyvää oloa ja hyvää mieltä. Syvää rauhaa ja seesteisyyttä, voimaantumista ja pysähtymistä. Hiljaisuutta, joka on kuin palsamia. Ja niitä kaikkia Pyhitykseltä sain runsain mitoin.






























Kostonjärven suuntaan.








































Alas laskeuduttua pieni lepohetki oli paikallaan. Nautin rehkimisestä, mutta osaan nauttia myös loikoilusta :)









Matkalla autolle äkkäsin  herkkutatin metsätien reunalta, siitä tuli herkullinen iltapala nälkäiselle patikoijalle.











Vielä näin porot luonnonkauniilla laitumellaan, kyllä kelpaa tuossa  porojen aterioida.














torstai 10. syyskuuta 2015

Suomen eteläisin tunturi Iso-Syöte ja Pytkynharju

Hakeudun retkilläni mieluiten  paikkoihin ja seuduille, missä ei niin paljon muita kulkijoita näe, mutta Iso-Syöte  piti käydä kuitenkin käydä katsomassa. Eikä käy kieltäminen, etteivätkö maisemat olisi olleet  komeat  tunturin laelta.




































Riekonmarja helotti karmiininpunaisena tunturin laella.









Romesuon suuntaan.























Lähellä tunturia on Pytkynharju, jossa kävin lämmittelemässä lihaksia ruskaretken kipuamisiin. Harjumaisemat ovat  lapsuudesta tuttuja, niillä on kouluaikoina suunnistettukin.
















Taustalla pilkottaa usvan seassa Iso-Syöte




















Etelän immeisenä porot viehättävät aina silmääni, tämäkin melko pieni, joka jäi katsomaan minua.








tiistai 8. syyskuuta 2015

Romevaaran laella

Sääennuste oli luvannut poutapäivää ja auringonpilkahduksiakin, joten suuntasin kohti Romevaaraa. Luvassa oli haastavaa nousua jyrkkää vaaran rinnettä ylös ja alas. Ruska on vasta aluillaan, vielä oli maisteltavana mustikoita polun varrella.

Hitaasti edeten saavutin vaaran laen, jossa kasvoi puustoa ja maata peitti siellä täällä lohkareikko. Suomen eteläisin tunturi, Iso-Syöte häämöttää taustalla. Pilvet ja utu peittivät  maisemaa, jospa tuuli puhaltaisi ne pois sillä aikaa, kun kierrän vaaran lakea.














Kuin punamullalla maalattuna kallio hehkui punaväriä, sammalhan se.
















Vaaran laella oli pieni pätkä pitkoksiakin.











Tuuli pyöritti hiuksia silmille. Laelle oli rakennettu pöytäryhmä, mutta valitsin kahvipaikaksi kallion, josta oli parempi näköala luoteeseen. Aurinkoa ei näkynyt, päinvastoin. Se ei minua haitannut, olin niin onnellinen päästyäni näillä nivelillä edes kipuamaan Romevaaralle. Oikealla tummana Iso-Syöte, vasemmalla ilmeisesti Ahmavaara.















Taivas vain tummeni, näinköhön saisin viettää Romevaaran huippuhetkeni sateessa. Tuulikin enteili sadetta.































Jossain paistaa aina aurinko.
















Hiljakseen laskeuduin Romevaaralta alas ja kipusin takaisin Iso-Syötteelle. Sadetta ei tullut eikä aurinkoakaan, mutta tuli hyvä mieli. Ja onnellinen olo.