Komio - Luutasuo ja Luutalampi

Komionvuorelta eilinen polkuni vei Luutasuon reunamalle ja pitkospuita kohti erämaista Luutalampea. Lammelle päästyäni ihastuin ikihyväksi, sopivan kiikarimatkan päässä uiskenteli  kuikka. Ja kuikkapari hieman kauempana. Kelpasi patikoijankin uida noin uljaassa seurassa. Rannan penkin reunalla lepäävän korennon huomasin vain hetkeä ennen kuin olin liki istua sen päälle. En tiedä, oliko korento juuri kuoriutunut, mutta siinä se pysyi pitkän aikaa.

Tämä veijari lentää pörähti suoraan eteeni. Liekö samaa lajia kuin se edellinenkin korento. Mukava havainto oli myös käen näkeminen. Kukuntaa olen kuullut usein, mutta aiemmin en ole lintua nähnyt. Nyt sen näin, eräs käki kukkui kilpaa toisen lajin edustajan kanssa ja lenteli  välillä rannan tuntumassa.

Ajomatka Komioon ja takaisin kotiin toi kesän toden teolla mieleeni. Vahvan vihreä maisema ja voikukkapellot, ladot ja hiekkatiet ja kesäkukat ojanpientareilla - nyt saa nauttia ylitsevuotavaa hehkeyttä ja kasvuston runsautta. Ja niin aion tehdäkin, otan eräällä tavalla uuden asenteen ja näkökulman tähän hetkeen.

Mukavaa sunnuntain jatkoa sinulle.

Komio - Lukkolampi ja Komionvuori

Retkeni Komion luonnonsuojelualueelle alkoi komeasti, tiellä tepasteli koppelo. Se ei pitänyt kiirettä, kameraa en kyllä ehtinyt saada kuvausvalmiiksi. Se pitäisi olla valmiina etupenkillä jo matkalla patikkaretkelle.

Komiolla lähdin kulkemaan Luutaharjun Samo-reittiä . Se risteilee vaihtelevissa harjumaisemissa alkaen polttamalla hoidetusta metsän alueesta. Poltetun alueen  lähellä uusi elämä versoo elinvoimaisena.




                    

Viehättävä reitti kulki  Lukkolammelle. Katajassa pilkotti jotakin kirkkaan oranssia sienimäistä.

Soistuva Lukkolampi on hiljainen ja mietiskelyyn houkutteleva paikka. Äänimaailmassa oli vain pari kertaa yli lentänyt yksinäinen joutsen. Pikkulinnutkin olivat kauempana.

Matka jatkuu kunnon kiipeämisellä Komionvuorelle, jossa maisemat ovat nimen mukaiset. Vuorelta laskeuduttaessa ohitetaan suppamuodostelmat. Pieni valkea sulotar kukkii vuoren rinteillä.

 Retki jatkui kohti erämaista Luutalampea, siitä lisää huomenna.

Fauna

Faunan edustajia metsässä oli eilen  äänessä ja liikkeellä paljon, tosin vain muutaman sain kuvaan.

Ensin tuli tiellä vastaan metsäetana ja mietin, etten koskaan ole nähnyt ukkoetanaa. Ja merkillistä kyllä, ei mennyt kauan kun tämä tumma tuli vastaan.

Joku siivekäs oli pudottanut sulkansa pientareelle.

Kasvuston  suojista ilmaantui tielle supi, joka nähtyään minut katsoi hetken silmästä silmään,  pyörähti kannoillaan  ja mennä viipotti takaisin pusikkoon.

Levähtäessäni jonkin aikaa kovan nousun jälkeen kuulin lintujen laulun lisäksi takavasemmalta  muutakin ääntä. Oksien ratinaa, lehtien ja  aluskasvillisuuden kahinaa ja askelia. Tiedostin, etten ollut  yksin. Askelten äänistä tajusin, että ne eivät olleet ihmisen aikaansaamia, vaan jonkun nelijalkaisen, ei ihan kevyen olennon.  Rauhallisia ja hitaita askelia takaani. Oli aika metka tunne.

Olin jo jäänyt niille sijoilleni ja hitaasti käänsin päätäni nähdäkseni taakseni. Askelet etenivät kasvuston suojissa sivulleni pelkäämättä, eläin ei ollut havainnut minua. Lehtiverhon ja oksien välistä  noin kuuden metrin päässä vilahti vaaleanruskeaa karvapeitettä melko korkealla. Mielessäni olin jo käynyt nisäkkäitä lävitse ja turkin nähtyäni päädyin peuraan. Huokaisin kyllä helpotuksesta, peurahan pötkii pakoon ihmisen havaitessaan. Tämä  ei ilmeisesti huomannut minua ollenkaan, sillä se meni menojaan yhtä rauhallisesti kuin oli tullutkin.

Suurempia nisäkkäitä olen nähnyt metsäretkilläni läheltä vain harvoin, ne väistävät ihmistä nopeasti. Enkä minä nytkään itse asiassa kunnolla nähnyt, kuulin vain.....=)

Flora

Kuvat välittäköön tunnelmia retkeltäni, jolla näin paljon herkkää, lempeää kauneutta.

Huomenna sitten fauna. Tosin kuvaan, jossa on luultavasti kevätlinnunherne  tai syylälinnunherne, kiipesi kuvatessani muurahainen.....=)

Oblivion

Aina joskus iskee kaiho ja suruisa olotila, melankolia. Kun maailma murjoo ja itku tulee silmään. Silloin kuuntelen tätä katkeran suloisen kaunista musiikkia ja annan tunteiden vyöryä.

Se on muuten totta, mitä   tiede sanoo itkemisestä . Kunnon itkun jälkeen olo rauhoittuu aina joltisenkin verran, vaikka surun aiheuttanut asia ei poistukaan. Toinen asia, mikä minun tunnekuohuani tasaa, on tunteiden ja tuntemusten purkaminen sanoiksi, sanavirraksi, runoiksi, ajatuksiksi. Se on väylä tunteiden tulla sydämestä ja mennä sinne, minne ne menevätkin.

Nyt en ole suruinen, mutta se on osa minua toisinaan. Se tulee ja menee ja saa niin tehdäkin. Kun sen antaa tulla ulos, se tekee tilaa muille tunteille.

Minä pakenen uneen

että voisin  hetkeksi

                         unohtaa

sen mikä meni rikki

sen kauniin hauraan 

                        mikä säröili sirpaleiksi

sen sileän  valkean  hohtavan

avautuneen  herkän,

                                                    taivaallista

pilvien joukkoon

haihtuvan

                        tuuleen häviävän.

Astun turvaan

unen syliin

                        unohtaakseni.

Sammalen seassa

Ilahdun aina, jos näen kyyn luonnossa. Aika harvinainen näky se kuitenkin on. Erityisesti olen ihastellut eri yksilöiden värejä, olen nähnyt kyitä aina hienostuneen ruskeasta  upean lähes siniturkoosin kautta hyvin tummiin.

Eilisen retkellä näin vilauksen melko pienestä yksilöstä. Ennen vilahtamistaan metsän aluskasvillisuuden sekaan se vietti pienen hetken kiemuralla kuvausetäisyydellä. Mukana oli vain pokkari, mutta ihmeen hyvin kuvassa näkyy käärmeennahan suomumainen pinta.

Retken toinen mieleenjäänyt havainto oli kuikkaparin ylväs ja rauhaisa uinti järvellä. Kuikka on lintu, joka sykähdyttää joka kerta, joko erikoisella ja mystisellä äänellään tai upealla ulkomuodollaan.

Retki kävi havaintojen puolesta hienosti toteen.

Usvan jälkeen valo

Luonnon ihmeitä olen moneen kertaan ihaillut täällä blogissakin ja ihailen aina vaan. Miten kevät ja uusi elämä voittavat vuosi vuoden jälkeen. Kasvit ovat päällisin puolin kuolleet, niitä on tallattu, revitty ja niitetty, kunnes halla ja pakkanen nitistävät niistä loputkin. Ja silti uusi elämä versoo keväisin ja voittaa harmauden. Kasvu alkaa pienesti,  voimistuu ja huonoistakin lähtökohdista elämä on yllättävän vahvaa. Se on ihmeellistä ja uskon saman ihmeen voimaan ihmiselämässäkin.

Eilisen retkellä mietin tuota katsellessani pieniä kasvunalkuja ja paikoin rehevältäkin näyttävää vihreyttä.

Tutussa jokivarressa askeleet veivät uusiin kohtiin pois  pitkospuilta. Oli aika katsoa ja nähdä uusia näkymiä.

Usva haihtui pois ja valo kirkasti jokivarren. Voimaannuttava aamu. Ja pitkä kuvakimara......)

Viikonlopun lähetessä loppuaan mukavaa ja hyvää arkea sinulle.