perjantai 11. heinäkuuta 2014

Salaperäinen välikatossa vipeltäjä

Eräänä aamuna aamukahvia juodessani vilkaistessani ikkunasta näin joutsenperheen mökin edustalla. Emojen välissä ui kuusi pienokaista, kuvassa pieniä päitä on ylhäällä neljä, kaksi kurkottaa evästä veden alta. Joutsenet ovat pesineet mökin lähellä jo vuosia, mutta silti niiden näkeminen ilahduttaa joka kerta.










Kävin metsässä kävelemässä ja näin ensimmäistä kertaa elämässäni metsässä kuolleen petolinnun. Vaikka liikun  metsissä todella paljon, koskaan ei ole sattunut vastaavaa reitilleni. Lintu oli jo syöty, jäljellä olivat luut, nokka, varpaat ja pyrstösulat, joista päättelin linnun olevan kanahaukka.
















Mökkimetsässä elää myös metso,  kävelyilläni säikytin vahingossa maasta lentoon mustan urosmetson kolme kertaa. Minun mieltäni lämmittää tietää, että metso elää siellä.

Valtava ilonaihe oli myös nähdä ensi kertaa tässä metsässä tähtitalvikki! Kerroin täällä nähneeni sen ensi kertaa vain muutamia viikkoja sitten yleensäkään, mutta nyt tämä suloinen kukka mökkimetsässä  sai minut makoilemaan edessään pienessä tihkussa onnellisena.....=)










Ja sitten siihen salaperäiseen välikatossa vipeltäjään. Arvelin sen olevan näätä tai kärppä, joiden tassunjälkiä näin maaliskuussa mökin lähistön hangilla. Välikatosta kuului vilkasta juoksua, hiiri se ei ollut vaikka mökillä saunahiiri onkin. Pari päivää mökillä oltuani vipeltäjä sitten tuli esiin. Olin kuistilla, kun näin sen reunassa pikkuruisen, karvaisen mytyn nyyköttämässä hiljaa.










Se oli kai katsellut minua pari päivää ja todennut melko vaarattomaksi. Yhtäkkiä se ei arastellut lainkaan vaan juoksi kuistin läpi, pieni kymmensenttinen oravanpoikanen. Ei ollut kärppä eikä näätä, mutta niin suloinen pieni oravainen, että sydämeni suli oitis.


Minä kurkistan täältä....











 Minä kiipeän ongenvapaa niin että viuhuu.....











Pysähdyn, että sinäkin ehdit mukaan....










No, ehditkö....tuossa olisi toinenkin onki.....










 Mutta minä kiipesinkin kattoon....










 Menen lujaa ylös-alaisin, vaikka olenkin ihan pirpana!










Näin pientä oravaa en ole ennen nähnyt näin läheltä eikä tainnut oravakaan olla tuttu ihmisen kanssa ennen minua. Kärppä tai näätä olisi ollut hienompi havainto, mutta tuo suloinen pirpana lumosi minut touhuillaan heti ensihetkistä.

8 kommenttia:

  1. No hyvä että oli orava eikä kärppä tai näätä. Ne ei ole oikein mukavia naapureita.
    Hieno kuva tähtitalvikista. Minusta tänä kesänä on tavallista enemmän talvikkeja.

    VastaaPoista
  2. No tuttuhan tuo vipeltäjä on mullekin,ja saa muuten kovaa meteliä vipeltäessä ainakii peltikatolla,voi kaahistus sentään ;)

    VastaaPoista
  3. Ihana hyväntuulen postaus! Kiitos:)

    VastaaPoista
  4. Suloinen pikkuinen! Saat seurata aikuiseksi kehittymistä!
    Onneksi ei ollut näätä, sanon tämän vain oman mökkimme sotkeneen näätäjutun takia!

    VastaaPoista
  5. Seita, varmaan on näin että orava on mukavampi naapuri. Minulla on nyt silmät avautuneet talvikeille....=)

    Tansku, kiitos kommentistasi! Mökilläkin on peltikatto, joten oravien juoksu siellä ei totisesti jää huomaamati.....=)

    Pirjo, mukava kuulla, kiitos itsellesi!

    Vikki, ihan oli surku lähteä mökiltä ja jättää pirpanat, niin kivoja naapureita ne olivat. Sinulla on siis näädän naapuruudesta ikäviä kokemuksia, sitten olen helpottunut ettei se ollut tällä kertaa kyseessä!

    VastaaPoista
  6. Luonnosta löytää ihmeellisiä asioita ja varsinkin sellainen, joka on kiinnostunut ja kulkee "silmät auki" : ) Petolinnut löytäminen oli varmasti harvinaista! Kerran törmäsin hirven luihin.

    Oravan poikanen on tosi söpö. Kerran pelastin sellaisen. Aika kätevä kynsistään jo pienenä : )

    VastaaPoista
  7. Mayo, se vasta harvinaista taitaa olla, että törmää hirvenluihin! Orava oli ketterä, vaikka pieni olikin....=)

    Pekka, sitä oli tosi hauskaa seurailla....=)

    VastaaPoista

Mielenkiinnolla luen ajatuksiasi, kiitos!