Aavaan merenrantaan

Sinne teki mieli. Katsomaan ulapalle,  etelään kauaskantamattomiin.

Polku vei aivan Porkkalanniemen päähän, sade ei haitannut karvan vertaa. Matkalla jäin ihailemaan kallion kuviota, miten ihmeellinen se onkaan.

Maasto muuttui hyvin kallioiseksi ja selvä hiekkapolku hajosi kalliomaisemaksi. Missä on merenranta? Ja samassa  oivalsin sen kohinan. Olin kuullut sen jo mökkiin ja ihmetellyt, mitä se on. Meri. Sitä se oli. Jatkuvaa kohinaa, vaikka ei suuresti tuullut. Voimakasta kohinaa ja aaltojen ääntä niiden paiskautuessa rantakallioon.

Sade kasteli kasvot ja koko naisen, tuuli riepotti hiuksia. Tunsin ihmetystä ja kunnioitusta merta kohtaan. Meri on minulle vieras ja pelottavakin elementti, enkä ole viettänyt näin meren ääressä paljoakaan aikaa. Harmaana ja sateisena syyspäivänä näin kuitenkin sen kauneuden sekä tietysti voiman ja mahdin.

Litimärkänä palasin mökille saunaa lämmittämään. Nyt paloivat puut savuttamatta ja  sauna kuumeni taivaalliseksi. Uin meressä monta kertaa ja nyt vasta huomasin lämpomittarin laiturin päässä. Merivesi railakkaat 7 astetta. Uin ja saunoin, kunnes nälkä ajoi takaisin mökkiin. Lämmintä päälle, hyvää ruokaa ja juomaa - sitten oli mukava istua kuistilla juomassa iltakahvia makean kera syysvihmaa lasin läpi laiskasti katsellen.

 

Ja arvaapa miltä aava merenranta näytti seuraavana aamuna?

Ruskaretki meren äärelle

Suoraan työviikon jälkeen suuntasin loppusyksyn ruskaretkelle merenrantaan. Ruuhkasta päästyäni aurinko häikäisi silmiä, tiet kapenivat kunnes loppuivat kokonaan. Loppumatka polkua pitkin lehtometsässä tammien ja pähkinäpensaiden keskellä. Maisema näytti silmiini uudenlaiselta, vähän satumaiselta kaarevine oksineen.

Määränpää oli viehättävä, vanha ja pikkuruinen mökki. Tavarat sisään ja samantien saunanlämmitykseen. Kiuas savutti, puut olivat kosteita. Sitkeästi saunoin ja ajattelin uidakin. Alkoi hämärtää, mutta kastauduin meressä pikapikaa.

Mökissä oleilin hämäränhyssyssä ja mutustelin suklaata. Herkkueväänä ollut vaalea suklaalevy katosi ihmeellisesti parempiin suihin..... Unta ei tarvinnut houkutella, se vei mukanaan kun pään tyynyyn laski.

Lumi tulla tupsahti

Ensilumi yllätti jäämällä osin maahan. Metsässä ja suolla  kuura oli kaunistanut maisemaa.

En ole uinut luonnonvedessä lokakuussa, hyvä että avantokausi alkaa pian.

Karpalot kestävät pakkasta ja hyvä niin, noukin osan marjoista liki lumen alta.

Suon laidalla oli vanha, luhistunut rakennus. Mikähän se on ollut aikoinaan....

Paluumatkalla kuura alkoi sulaa maasta auringon lämmössä, lehdissä ja varjopaikoissa kuura kesti.

Oli taas kivaa olla ulkona, liikkua ja nuuhkia raikasta syysilmaa. Ja karpaloita sain talven herkkuhetkiin.

Mukavaa lepopäivän jatkoa!

Onnellinen sunnuntaiaamu

Tutkin uutta, kapeaa  polkua ja sitä  reunustavat märät kasvit kastelivat lahkeet, kengät ja sukatkin läpimäräksi. Se ei kuitenkaan himmentänyt hyvää oloa. Kävellessäni hiljaa usvaisella pellolla tunsin yhtäkkiä pakahduttavaa onnen tunnetta. Mihinkään ei sattunut eikä koskenut, olin nukkunut hyvin ja tunsin suurta iloa löytäessäni uuden reitin. Siinä hetkessä oli kaikki hyvin ja hymyilin itsekseni leveämmin kuin aikoihin.

Kaikki eivät pidä syksystä, mutta minä olen alkanut nähdä siinä yhä enemmän kauneutta. Se on jollain lailla haikeaa kauneutta, kun linnutkin alkavat kerääntyä sähkölinjoille istuskelemaan. Syksyn sumut ja usvat ovat mieleeni, ne luovat maisemasta salaperäisen, ihanan hiljaisen ja mystisen. Tuntuu, kuin itsekin olisi hetken osa jotain taianomaista.

Hyvä oloni saattoi näkyä ulospäin, kaikki vastaantulijat tervehtivät tai alkoivat jutella katsoessani heitä silmiin kohdatessamme. Siitä tuli hyvä mieli minulle, ehkä heillekin.

Mystisen ihanaa syksyä sinulle, tässäkin ajassa on lumoa, jos annat sille mahdollisuuden.

Syksyä

Syksyinen peltomaisema on kaunis. Aamulla  usva viipyili pellon reunassa.

Askeleet veivät tuttuun jokirantaan.

Leppoisaa päivän jatkoa.

Polku vei

Matkani polkua pitkin jatkui, kulkiessani uutta polkua tunnen itseni yhtä uteliaaksi kuin lapsi. Mihin polku vie? Viekö se selkeään määränpäähän vai loppuuko salamyhkäisesti kesken?

Polku tuntui kosteassa painaumassa häviävän korkeiden horsmien sekaan, välissä kukki köynnöstävä elämänlanka. Kurkistelin oksien lomasta, minne reitti minut vie.

Polku seurasi nyt jokivartta ihan joen reunassa, piti tarkkailla mihin astui ettei liukastuisi jokeen. Savisella polulla näkyi pieniä kavionjälkiä, metsäkauriin luultavasti. Mukava tunne seurailla kauriinpolkua.

Ja sitten kävi niin kuin joskus käy. Polku tuntui päättyvän tiheään ryteikköön. Mutta en lannistunut, halusin vielä tutkia, mitä on joen mutkan takana. Rämmin ja kahlasin, väistelin oksia ja risuja, hengästyin. Joskus olen sinnikäs enkä luovuta ja se kannatti nytkin. Yhtäkkiä silmien eteen avautui kuin pienenpieni poukama alhaalla jokirannassa.

Poukaman pohja oli hiekkaa ja jokiuoma kuvan  kohdalla  vain metrin leveä, molemmilla rannoilla oli kaatuneita isoja ja pieniä puita. Hiekkapoukama kuitenkin houkutti laskeutumaan rantaan tutkimaan sitä ja istahtamaan evästauolle. Kuumakin oli, ei muuta kuin vaatteet pois ja viilentymään jokeen. Vettä oli sen verran, että sain kastauduttua kunnolla.  Onneksi liikuskelen paikoissa, joihin kukaan muu ei eksy.

Rantahietikossa kasvoi kukkivia kasveja, joita en edes tunne. Ja linnut lauloivat. Alkumatkan olin kummastellut hiljaista metsää, muttä tänne poukamaan tuntuivat metsän kaikki linnut kerääntyneen.

Pidin kunnon tauon ja nautin olostani. Ennen pitkää täytyi lähteä paluumatkalle, rentona ja levänneenä. Olin rehkinyt, mutta silti ladannut akkuni.

Tunsin itseni  rennoksi kuin  se loppumatkan hoikka kettupoika, joka käveli kaikessa rauhassa ja ilman kiireen häivääkään poispäin minusta polulla. Jostakin se  ilmestyi polulle eteeni, asteli tyynesti poispäin, nosti koipeaan arvokkaasti  ja tassutteli hiljakseen mäenrinteen taakse  vilkaisemattakaan minuun päin. Kuin olisi viestinyt, että tietää minun olevan vaaraton ja sallivan minun olla reviirillään hetken.