Lumikenkäillen lintuja kuuntelemaan

Lumikengät jalkaan ja suunta kohti Vantaa-joen tuntemattomampaa osuutta. Seurailin mutkittelevaa jokea rantaviivan tuntumassa, lumikengillä paksussa hangessa oli kohtuullisen helppoa edetä. Sen sijaan vesikkoinen  maasto antoi oman haasteensa, mutta minähän tykkään rehkimisestä eli tuollaisista paikoista läpi vaan.

Kevättalvi on ihanaa aikaa, pidän siitä entistä enemmän. Ei minua haittaa pakkasyöt eikä paksut kinokset. Linnut ovat heränneet kevääseen, ensimmäistä kertaa tänä vuonna kuulin harmaapäätikan  soidinlaulua.

Ensimmäisellä taukopaikalla istuin isoon kuuseen nojaten ja annoin hengityksen tasaantua. Ei mennyt kuin hetki, kun kaksi pyrstötiaista tuli lähipuihin toviksi lennähtelemään. Niiden ääni  oli todella lähteissä kuvatun kaltainen särisevä tsrr tsrr.  Pyrstötiaisen näkeminen sykähdyttää yhä, sen verran harvoin sen olen nähnyt.

Eräässä puussa vastarannalla oli telkän pönttö, ihmettelin mikä  sieltä kurkistaa, näin selvästi jonkin liikkuvan siellä. Sitten näin pöntön katollakin liikettä. Talitiaispari se siellä tutki pönttöä sillä silmällä, aika suurelta se niille näytti...=)

Äänimaailmassa löysin lisäksi tuttujen sini- ja talitiaisen keväisiä äännähdyksiä. Koskikara näyttäytyi, mutta pysytteli hiljaa. Vain pari kertaa olen viime vuonna kuullut sen ääntä.

Jännittävää, miten joki on erilainen eri kohdissaan. Koskipaikoissa äänekäs,  osin sula ja kuohuva, kapeissa kohdissa jään peitossa ja äänetön,  kevään aiheuttamia silloin tällöin kuuluvia rätinöitä  lukuunottamatta.

Kun rehkiminen alkoi väsyttää, istahdin taas puun juurelle. Paksu villapaita ja pipo  alkoivat  olla liikaa. Kuuma mehu ja eväsleivät esiin. Auringon lämmittäessä poskea siinä oli ihana istuskella, tukka sekaisin ja onnellisena.

Kyllä ilmassa on kevättä, olkoonkin kylmiä öitä vielä. Kevättä, päivä päivältä  enemmän.

Vesi ja jää

Istuskelin tutun kosken penkalla ja odottelin koskikaraa. Se kalasti  kauempana vaihtaen paikkaa välillä. Odotellessa sitä lähemmäksi katseeni vangitsi veden ja jään muodostelma siinä lähellä. Käsivaralla otin siitä lyhyen videon, josta huomaa kuinka äänekäs pienikin koski on.

Ja sama kohta kuvana.

Koskikara ei tullut tarpeeksi lähelle kameraani ajatellen, mutta ehkä joku toinen kerta. Nyt tiedän ainakin sen lempikiven, jossa se seisoskeli auringonpaisteessa keikutellen.

Aamulla varhain kun aurinko nousi

Halusin olla jokivarressa ennen auringonnousua. Taivas oli pilvessä ja maiseman väriskaala niukka. Tunnelma oli viileän hiljainen, tosin mustarastaan kaunis huilumainen laulu yllätti jo ennen auringonnousua.

Jään monimuotoisuus joessa ihastutti.

Jokipenkalla lumen ja jään alla sammalen vihreys.

Saapuessani tulistelupaikalle pilviverho alkoi rakoilla ja aurinko tuli esiin tehden kahvitteluhetkestä ja sen koskimaisemasta  keväisen.

Rentouttavaa viikonlopun jatkoa sinulle!

Merellä

Hiihtoreissuillani järven jäälle olen kaihoten katsellut pilkkijiä ja ajatellut, että tuosta minäkin voisin pitää. Kun sitten sain kutsun pilkkiretkelle merelle, vastausta ei tarvinnut kahta kertaa miettiä.

Erästä asiaa olen kyllä ihmetellyt - miten pilkkijät jaksavat istua tuntikausia paikoillaan. Mutta niin vain kävi, että istuin tyytyväisenä pilkkimässä viidettä tuntia merenlahdella aika pienellä alueella vain hieman siirtyen.


 

Pilkkiretken hauskimpia kokemuksia oli merikoiran toimien seurailu. Se asusti ilmeisesti lähisaaressa ja huomasi paikalle tulomme välittömästi ilmaisten sen haukkumalla nasevasti. Kaiku kertasi haukut komeasti. Merikoira piti omasta äänestään ja antoi tulla lisää ääntä kaikumaan. Oli hymyn huulille nostattava näky nähdä merikoiran lopulta istahtavan lumen peittämälle kalliolle haukkumaan ihan toiseen suuntaan kuin muina miehinä.

Erinäisten haukkusessioiden jälkeen merikoira päätti kerätä rohkeutensa ja juosta viipotti häntä heiluen ja koiramaisesti hymyillen luoksemme. Se tarkisti pilkkijät ja viimeiseksi nuuhkutti lähtiessään eväsrepun tuoksut.

Sain elämäni ensimmäisen ahvenen pilkkimällä, se suuri  kala pääsi karkuun ja vei reippaasti nykäisten toukat ja koukunkin mennessään. Näinkö ne kalajutut syntyvät....

Kokenut pilkkijä veti kalaa merestä ihan mukavasti,  minua saaliin vähyyteni ei haitannut. Uusi kokemus, upea kevättalven päivä ja kahveet merenlahdella - voiko sunnuntai paljonkaan paremmaksi tulla?

Kantohangelle

Nyt kun hiihtokausi alkaa kohta olla lopuillaan, yritän käyttää kaikki tilaisuudet hiihtämiseen. Niinpä taas eräänä aamuna laitoin lämmintä ylle,  evästä reppuun ja sukset kohti saarta.

Pakkasta 14 astetta, aurinko nousemassa ja kantohanki järven jäällä. Liukua rahisevalla, kuoppapintaisella jäällä. Näkyvissä ei ketään, ei edes yhden yhtä pilkkijää, joita tällä järvellä yleensä aina näkee. Rannan veneet lepäsivät unohdettuina lumipeitteen alla.

 

Saareen tultuani sukset irti ja saaren ympärikävely. Jostain syystä pienehköt saaret on aina käveltävä ympäri ja kantohangella se  on helppoa. Rantaviivan tuntumassa katse löytää jäämuodostelmia ja auringon leikkiä niillä. Vaikka on kipakka pakkanen ja talvi pitää tiukasti otteessaan, oksissa on silmuja.

Saaren toiselle puolelle päästyäni äsken autiolla jäällä näkyy useita aamuvirkkuja pilkkijiä. Kaikki kerääntyneet tunnetusti hyvälle apajalle?

Hangella  näen paljon pieniä, harmaita linnunsulkia, laskeudun polvilleni tutkailemaan niitä tarkemmin. Unohdan  lähistön pilkkimiehet ja laskeudun kontiltani vielä kyynärnojaan kuvaamaan sulkia. Vain sulat ovat jääneet jäljelle, joku on syönyt pikkulinnun ravinnokseen.

Kierrän saaren toiselle puolelle ja ihastelen valoja ja varjoja.  Ei kiirettä mihinkään, vain rennon hyvä olo.

Ja sitten tulille. Kun makkaratikku on vuoltu ja tuli hyvin syttynyt, istahdan aloilleni. Hiljaista, vain liekit humisevat ja nuotion hehku lämmittää kasvoja. Ulkona pakkasessa istuessani tunnen raukeuden valtaavan minut ja suljen silmäni. Miltei nukahdan. Tunne on erikoinen, lähes nukahtaa istualleen talvikelillä.

Hiljalleen havahdun taas ja evästelen. Reipas pakkanen on liki jäädyttänyt eväspullankin, mutta vielä hammas siihen pystyi ja hyvältä se kaikesta huolimatta maistui.

Retkilläni aina tarkkailen eläimiä ja luonnonilmiöitä, tällä saarella olin vain minä ja kaksi kevääseen virittynyttä talitiaista. Ai niin bongasin minä hämmentävän  komean pilkkimiehen, saapui tulille juuri kun olin tekemässä lähtöä.  Havaitsemisen arvoinen lajinsa edustaja olikin....=)

Kosken partaalla nähtyä

Helppo retkilatu - tai latu ainakin

Aamulla pakkasasteita oli siinä viidentoista korvilla ja  auringonkajo upeana taivaanrannassa kun lähdin intoa puhkuen helpoksi retkiladuksi mainitulle uudelle metsäreitille. Kilometrejä oli luvassa vajaa parikymmentä.

Uuden reitin alkupään löytäminen oli haastavaa, pienen harhahiihdon jälkeen se löytyi. No ei haitannut, harhahiihdon näkymät olivat ihan mukavat.

Pakkasessa pito oli erinomainen ja luistoa ei nimeksikään, mutta olin tyytyväinen matkaan päästyäni. Tunsin oloni työtäyteisen viikon jälkeen vapaaksi kuin lintu ja työasiat katosivat mielestä.

Nappasin kuvan itsestäni, halusin nähdä miltä näytän tuntiessani itseni niin onnelliseksi. Kuulostaa varmaan hassulta, mutta niin tein. Ja totta tosiaan, kuvassa silmäni loistavat ja hymy on huulien lisäksi silmissä. Pipo, kaulus ja hiukset ovat kuurassa, mutta ilme on vapautunut ja onnellinen. Niin, ja minähän en viihdy kuvattavana, mutta tämä oli jotenkin eri asia.

Helpoksi retkiladuksi ilman kovia nousuja ja jyrkkiä mutkia kuvattu latu oli minun mielestäni  paikoin vähemmän helppo. Jyrkkiä ja hengästyttäviä  nousuja oli useita  ja 90 asteen mutkat alamäessä olivat  kaameita, eihän niitä uskaltanut  laskea edes auraamalla. Välillä pehmeä latu laski kumpareista metsärinnettä, pienet mutkat ja heti kapeaksi muuttuneen ladun vieressä vankkana seisovat suuret puut antoivat lisäpotkua yrittää pysyä pystyssä. Meno oli sellaista kauhun tasapainoa.... Mutta oli siellä joukossa ihan mukaviakin laskuja, vaikka höttöisen pehmeällä ladulla lasku on huojuvan epävarmaa.

Ilman lämmetessä luisto parani ja pito katosi. Miten näin voi käydä? Nauratti itseäkin, ei oikein mennyt voitelu kohdilleen. Latu kulki välillä  metsässä kallioiden keskellä, välillä latu loppui ja osa matkasta taitettiin metsätietä, välillä latu  sukelsi metsästä lammen jäälle.

Laturetkellä sattui monenmoista, oli kommelluksia ja harhailua, huonoa luistoa ja pitoa, karkailevaa suksea ja vaikka mitä....mutta kivaa. Lyhensin matkaa, kun väsy alkoi tuntua ja käännyin takaisin. Retkessä oli  sopivasti rehkimistä ja onnistumisen elämyksiä ja  uusia ja jännittäviä polkuja. Ja aurinkoa ja valoa!  Iloa ja naurua ja ihanaa väsymystä retken päätyttyä.

Iloa ja valoa myös sinun viikonloppuusi!